keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Istumista ja lukemista.


Tämä päivä oli jo huomattavan paljon parempi kuin edellinen. Aina kun kuukausien tauon jälkeen vaan pitää päänsä kiinni ja istuu alas, huomaa että ei tässä lopultakaan ole mitään vaikeaa. Se on aina vain muka helvetin vaikea saada itsensä istumaan. Sitten, otat käteen minkä tahansa zen läpyskän ja aika äkkiä saat huomata, että istuminenkin maistuu paremmin. Ehkä olisikin fiksuinta pitää koko ajan luvussa jotain sellaista, että pysyisi istumisinto yllä, mutta sehän tuon suola onkin, ettei se muutu tasaiseksi, vaan pysyy harjoituksena, aina yhtä vaikeana, aina yhtä tylsänä, aina juuri sinä, mitä se on.  Nyt luin loppuun Sawaki Kodon Yhtä Tyhjän Kanssa, se tuntui tulevan täydellisesti juuri tähän väliin. Viimeiset pari päivää olen tuntenut itseni turhamaiseksi, turhautuneeksi, takertuvan harhoihin, täysin yhdentekeviin asioihin. Se ei ole tuntunut minulta, eikä minulle luontaiselta, mutta onnekseni tajuan tehdä eron ja vetää itseni irti aina toisinaan. EI on tärkein veitsi, jonka ihminen voi koskaan omaksua.

Siitä pääsinkin kätevällä aasinsillalla siihen, että luin tänään taas tämän jutun Samuel Beckettistä. Olen kirjoittajan kanssa ehdottoman samaa mieltä siitä, että lyhytproosa on trilogian ja Godot'n ohella hänen tärkeimpiä töitään. Ihmiset pelkäävät lyhytproosaa. Sitä ei pidetä oikeana taiteena kustantamoissa, eikä sitä ymmärretä oikein muutenkaan, vaikka siihen saa ladattua parhaimmillaan enemmän voimaa ja sisältöä, kuin 800 sivun romaaniin. Lyhytproosalla maalataan ja tuhotaan maailmoja, omia suljettuja systeemejä, sen voima on nimenomaan rajaamisessa, asioiden karsimisessa. Ei ole tarvetta huonontaa ydintä 130 lisäsivulla. Beckett oli tässä vielä omassa luokassaan. Hän sanoi eläessään toisinaan viimeisen työnsä olevan lopulta yksi tyhjä sivu, sen zenimpään asenteeseen ei nähdäkseni voi päästäkään. Samuel Beckett on minulle synonyymi zenille sen puhtaimmassa, pakottamattomassa muodossa. Teksti on puhdasta kielellistä tajuntaa, pulputusta sellaisena kuin aivot sen suoltavat, jatkuvaa tarkistamista, korjaamista, vanhan päälle rakentamista, kaiken romuttamista, alusta aloittamista, odotusta, tylsyyttä, jännitettä joka jää täyttymättä. Antikliimaksia. Elämää joka virtaa hiljalleen ohi.

Seuraavana uudelleenlukuun lähtee ehdottomasti No's Knife. Olisi tuossa kaikenlaista muutakin kesken, mutta lukeminen on meinannut muuten jäädä vähemmälle viime aikoina, kun on niin paljon jotain koko ajan. Tänään sain sentään myytyä parit taulut ja pärjään taas hetken aikaa eteenpäin.  Tekisi mieli pystyä tekemään taas helpommin noita DIY-CD painoksia noista ambientimmista levyistä, pitäisi saada sen verran rahaa ettei Ameriikan postimaksut kaada koko helvetin venettä. Kai se pitäisi sota tulla, että nuo kaikki hinnat tulisi alas rytinällä, mutta ei siinäkään toisaalta ole järkeä, kun nekin sotivat koko ajan jossain. Rauhottuisvat, saatana. Hengittäkää välillä. Istukaa alas ja olkaa hiljaa.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Toivoa valaan vatsassa.

Heräsin taas jotenkin siihen ajatukseen, että koko olemassaoloni tuntuu jotenkin todella absurdilta. Niin tarkoituksenmukaiselta ja deterministiseltä, ettei se meinaa mahtua maailmankuvaani kaoottisesta ja täysin sattumanvaraisesta maailmankaikkeudesta. Tuntuu, etten olisi voinut mitenkään syntyä tähän maailmaan yhtään aikaisemmin tai myöhemmin. Synnyin 1900-luvun lopun jälkiteollisen maailman viimeisiin vuosiin näkemään, mitä historia oli, jotta ymmärtäisin miten valtava ero sillä on tähän maailmaan, joka muuttui kymmenessä vuodessa totaalisesti, ja joka tulee muuttumaan seuraavina vuosina vielä nopeammin ja väkivaltaisemmin. Synnyin näkemään maailman, jossa kuumoteltiin ydinsotaa enemmän, kuin ilmastonmuutosta, mutta näin miten äkisti tajuttiin ilmastonmuutoksen todellinen vaara. Olen nähnyt sen myös omassa elämässäni ja ympäristössäni käytännössä, ymmärtänyt miten vakava asia se todella on. Digitaalinen maailma kehittyy niin nopeaa tahtia, että se tuntuu tyhjiökuplalta, joka nielaisee tämän maailman kokonaan sisäänsä. Sen kehitys herättää minussa ehkä tarpeetontakin toivoa, mutta annan sen kukkia toistaiseksi.

Kun tätä miettii, tuntuu kaikkeus todella deterministiseltä paikalta. Ja niinhän se toisaalta onkin. Kaikki aika on aika-avaruudessa olemassa koko ajan, ja sen näkeminen ja kokeminen on vain etäisyydestä kiinni. 28 valovuotta poispäin ja voisin katsella kuinka minut laitetaan keskoskaappiin hengittelemään. Nyt tuli äkisti mieleen, olisiko mahdollista vaikuttaa tuohon menneisyyteen, jos kykenisi huutamaan välittömästi tuonne 28 valovuoden päähän, vai onko kyse vain menneisyyden valon kaiusta, joka tulee nähtäväksi jälkijunassa. Luultavasti niin. Siitä huolimatta, näin tässä ollaan, kaikkeuden armoilla, päivien hakatessa tajuntaan kuin aallot kalliota vasten, maapallon lipuessa läpi avaruuden, avaruuden lipuessa hiljalleen kohti väistämätöntä lämpökuolemaa.

Tuntuu, etten olisi voinut syntyä mihinkään muuhun historian kohtaan. En olisi voinut syntyä yhtään aiemmin. Minun täytyi syntyä tähän, Beckettin ja Dalín, Bukowskin ja Burroughsin kuolemien risteykseen, jotta voisin kiinnostua heistä riittävästi ohjautuakseni kohti omaa ääntäni, joka olisi missä tahansa muussa kohdassa mennyt ohi. Tämä kaikki on väistämätöntä, jotta asiat tulevat olemaan juuri niinkuin niiden tulee olla.  Subjektiivisessa olemassaolossani tämä kaikki on ollut välttämätöntä. Ja jotta joku toinen voi syntyä minun kuolemani risteykseen täyttämään oman tarkoituksensa, tämä kaikki on välttämätöntä. Merityksetöntä, mutta välttämätöntä. Kaikkeus on hölmö paikka täynnä vielä hölmömpää toivoa. Ei sille mitään voi, siinä on pakko elää, koska mitään muutakaan täällä ei ole tarjolla.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Ilon ja onnen päivä

Tämä päivä toi elämääni suuren ilon, niin sanoinkuvaamattoman suuren, ettei sitä voi kukaan käsittääkään äkkiseltään. Nimittäin sen, että veljeni lainasi minulle bluetooth-kuulokkeet. Se tunne, kun minun ei tarvinnut miettiä miten päin puhelin pyörii taskussa, että rikkinäinen kuulokeliitäntä ei taas kohise tai pätki, minun ei tarvitse koko ajan availla näppäinlukkoa jatkaakseni katkeilevaa toistoa, minun ei tarvitse ostaa uutta puhelinta noin pienen asian takia, eikä tarvitse enää stressata ja sekoilla mitään. Aivan välittömästi stressitaso laski nollaan, tuntui että kuukausia jatkunut ahdistus valahti niskasta ja musiikin mukana laulaminen ja tanssiminen lisääntyivät välittömästi. Se on jo jotain. Helposti 50 euron arvoista. Tiedä sitten kuinka nopeasti nämä hajoavat, mutta en keksi mikä niissä äkkiseltään voisi hajota, kun johdot niistä aina hajoaa.

Toinen ilon aihe oli siinäkin, että lähikaupoista saa vihdoin ja viimein seitania järkevään hintaan. Viisi euroa noin hyvästä seitanista ei ole todellakaan liikaa, kunhan on rahaa ostaa sitä. Meinaa olla vähän tiukkaa, mikä hankaloittaa monia asioita. Etenkin kun tekisi mieli tehdä hieman lisää taidejuttuja, eivätkä niiden materiaalit ole ilmaisia. Ajattelin ostaa pari kuparilevyä grafiikanvedoksia varten ja ehkä koittaa maksaa aikaisemmat pronssivalut, kehdatakseni miettiä tuleviakin valuja. Pronssihommia tahdon tehdä todellakin niin paljon kuin mahdollista, koska koko se touhu vaikutti täydelliseltä henkiseltä rituaalilta. Siihen pitää keskittyä täydellisesti. Siinä pitää olla olemassa täydellä voimalla. Se on rituaali, ei sitä oikein muutenkaan voi selittää.

Tässä on jonkinlainen luonnos tai tutkielma painosta veistosta varten. Tein jo proton muottiakin varten, mutta voi olla, ettei sitä ihan hetkeen pääse tekemään. Katselin instagramissa jonkun kuvanveistäjän jättiläismäisiä pronssiveistoksia ja haveilin siitä, että voisin joskus tehdä sellaisia itsekin. Koen, että kaikista näistä sohlailuista lähimpänä itseäni on kuvanveisto, koska lapsena aloin ensimmäisenä räpeltää muovailuvahan kanssa. Tietty veistoksellisuus on läsnä piirrustuksissa ja tauluissakin, liikkeen ja painon käsitteet, lihan ja luun kompositiot, ne ovat olleet aina merkittävässä osassa kuvia, vaikken olekaan hyvä piirtämään ihmistä anatomisesti, vaan ennemmin psykologisesti. Anatominen ihmiskuva ei ole itsestäni edes kovin kiinnostava, siitä syystä elävän mallin piirtäminen ei ole koskaan napannut. Piirrän ihmisen paremmin henkisen kuvani pohjalta, kuin mallista. Ennemmin ideasta, kuin lihasta. Mutta sen te kai jo arvasittekin.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

ramblings...

Tänään on tullut lähinnä kieriskeltyä rahattomuudessa ja syötyä piirtelyn ohessa. Näin tosin internetissä kuvan, jossa veljeni leuhottelee keikkaliksan kanssa, eli kaipa sitä voisi huomenna karhuta siitäkin oman osansa sitten, niin ei tarvitse ihan kylkiluita vielä rapsutella. Muuten päivä on ollut hitaan puoleinen, sitä on miettinyt paljonkin sitä, miten mukava oli taas olla hissukseen metsässä. Se on välttämätöntä. Toivon pääseväni pian metsään uudestaan, koska muuten ei taas pälli kestä tätä örbän siti laiffii. Tai lähinnä ihmisiä, joita vasten tuntea oma "outoutensa". Maailma on kauneimmillaan siinä neljän-viiden välissä aamulla, kun aurinko nousee ja kukaan ei ole vielä missään kertomassa mikä siinä kaikessa on muka vikana. Ihmisillä on tarve laittaa asioita laatikoihin ja hankaloittaa niitä sanallistamalla. Minustakin on leivottu jotain uutta Dalía viisitoista vuotiaasta asti, eipä ole vielä tilillä näkynyt.




Pari piirrustusta sitä sai tänään sohlailtua, muutaman tekstin lisäksi. Tekisi mieli tehdä toinen Tyhjien Ruumiiden Huuto, mutta skannerin paskuus on melkein raivostuttavaa jo ennen kuin olen yrittänyt kopioida mitään. Kai sitä voisi tykitellä ne koneella valmiiksi, skannata ja taittaa uudestaan, mikä tuntuu ehkä vähän tyhmältä, mutta mahdollistaisi toki kaikenlaista digikollaasikikkailua myös. Eikä ainakaan menisi yli rajojen. Pitää katsella ja kokeilla kaikenlaista. Rahaa voisi olla enemmän, mutta eipä se maailmankaikkeudesta lopu, niin kauan kuin makaa pohjalla, se valuu jossain vaiheessa väistämättä päälle. Jos joku tahtoo ostaa tauluja tai tarvitsee levyn kansia, nyt olisi hyvä väli.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Metsästä drag queeneihin, drag queeneista soittamiseen ja soittamisesta itsemurhiin.

Eilen käytiin ajelemassa autolla metsään ja yövyttiin koirien kanssa laavulla. Helposti se ei käynyt, koska joka puolella tuntui olevan ihmisiä, leirintäalueita ja karavaanareita, ajatuskin ihmisten kanssa heilumisesta ahdisti niin paljon, että kierrettiin lopulta parisenkymmentä kilometriä päästäksemme jonnekin syrjään, missä ei ole ketään. Se kannatti. Löydettiin laavu ja jäätiin yöksi, oli helvetin kylmä suomalainen kesäyö, mutta muuten oikein mukavaa. Koiratkin tuntuivat nauttivan.


Puhelimella otettuja kuvia nyt ei toki kauheasti kannata venytellä, etteivät repeä, eivätkä ne kerro asioiden todellisesta luonteesta ja valon laadusta mitään, mutta oli mukava vain olla. Muutama tunti ilman kaiken painoa, sellaisessa hiljaisuudessa, että päässä kohisi. Toki tottuessa kaikki samat tutut äänet, ihmiset, kaukainen liikenne ja muu melu voimistui, mutta se ensimmäinen hetki, kun seisoi täydellisessä hiljaisuudessa oli jokseenkin korvaamaton ja tärkeä. Suurin vaiva tuntui olevan vieroitusoireet RuPaul's Drag Racesta, biisit ja parhaat palat tuntuivat soivan päässä repeatilla hiljaisuudessa. Jos ette ole katsoneet, se on paras tositv-ohjelma, joka on koskaan tehty. Vaikka se on kilpailu, sen pääpaino ei monestikaan ole muiden tönimisessä, vaan anteeksipyynnöissä, hyväksynnän saamisessa, rakkaudessa ja itsensä ihmisyyden arvoiseksi tuntemisessa. Ei mitään pieniä teemoja tositv-kilpailulle, jonka keskiössä on, että miehet vetävät mekot päälle. Välillä muodonmuutos on häkellyttävän totaalinen, näkee selkeästi, miten rooli vapauttaa todellisen ihmisen kuorestaan, ja muuttaakin itseasiassa "todellisen minän" pelkäksi rooliksi. Nämä ovat minulle mielenkiintoisia juttuja.

Selvittyämme metsästä ja vieroitusoireista ajoimme Tampereen kautta Lahteen. Kerkesin juoda kahvit kotona, minkä jälkeen lähdettiin roudaamaan romuja Seipääseen. Helppo homma, tultiin pois ja valmistauduttiin rauhassa. Keikka oli siis duohommia, kukaan ei tunnu oikein kässäävän sitä ennen kuin kokee sen. Sen jälkeen sitä ei tarvitsekaan selitellä. Homma menee kyllä jakeluun niille, jotka ovat yhtä vinksahtaneita, kuin mekin. Ihmiset tulivat selittämään miten meni tunteisiin ja käytiin syvällä, ja joku tokaisi, että "Jumalia!". Nauratti ja vitutti ja hävetti vähän samaan aikaan. Mietin, että tässäpä on jumala, jonka olemassaolosta ei tiedä kukaan. Obskuuria, undergroundinkin mittasuhteissa pienimuotoista pohjaliejua vahtiva jumala, joka repii itsensä palasiksi ilta illan jälkeen kolmelle ihmiselle, eikä lopultakaan saavuta sillä oikein mitään. Taidetta itseinhosta, ahdistuksesta ja jatkuvasta epäonnistumisesta ja kyvyttömyydestä ilmaista haluttuja tunteita liian syvästi, turhien sanojen loputonta myllytystä tyhjyydelle, joka ei vastaa..

Tämä pisti miettimään jokseenkin paljon myös juuri ilmoitettua Chester Benningtonin itsemurhaa. Aivan samat naamat, jotka ovat vuosia haukkuneet Linkin Parkia aivan väsähtäneeksi ja turhaksi stadionbändiksi julistavat kilpaa, miten Hybrid Theory oli suuri vaikutin herkässä iässä. Newsflash, sukupolvikokemukset monesti ovat, eikä niiltä välty kukaan, en edes minä. Chester Bennington oli aina mielestäni hieno laulaja täysin väärässä bändissä, mutta se ei nyt ole relevantti asia tätä pohtiessa. Se mikä minua vituttaa on se, että itsemurha tuntuu olevan ainoa todellinen tie arvostukseen. Kuolema ylipäätään. Toki ymmärrän sen, että siinä ihmisen elämä tulee valmiiksi ja määritetyksi ja altistuu täten vielä kuolevien arvioille, mutta siitä huolimatta tuntuu jokseenkin järjettömältä, etteivät ihmiset osaa antaa ansaittua arvostusta millekään sellaiselle, joka on vielä elossa.  Toki taiteilijat voivat tulla suosituiksi, mutta sekään ei lopulta tarkoita muuta, kuin että useampi ihminen osaa yhdistää nimen ja naaman ne kohdatessaan. Ja siihen nähden, miten mitättömästä asiasta on kyse, sen tuoma painolasti tuntuu olevan aivan järjetön. Internetin laidalta vihaa, halveksuntaa ja ties mitä kommentteja, jotka harvemmin liittyvät mihinkään muuhun kuin omaan katkeruuteen ja tyytymättömyyteen. Vaikka sanoisi muuta, taiteellista työtä taiteellisista ja itseilmaisullisista lähtökohdista tekevät ihmiset ovat herkkiä ja tavallisesti mieleen jäävät juuri nämä asiat. Vaikka minä en anna muiden sanomisille juurikaan painoa, olen toki hetkellisesti tahtonut polttaa jonkun kodin paskan levyarvostelun takia. Sitten tulee tajuamisen toinen aalto, joka ymmärtää kaiken subjektiivisuuden ja merkityssuhteiden ja henkilökohtaisten symbolien myriadien eri yhdistelmien keskinäiset vaikutukset, ja tajuaa, että ei tietenkään jokainen ihminen koe hengentuotettasi yhtä syvästi kuin sinä itse. Mutta kaikki eivät käsittele asiaa näin. Monet taiteellista työtä tekevät painivat jatkuvien epävarmuuksien ja mielenterveysongelmien kanssa, ja tällaisilla asioilla on aina oma painonsa siinä kupissa. En tiedä kyseisen henkilön mielenterveyden tilasta kovinkaan paljoa, mutta jo lehtitiedot maalaavat sitä samaa, tuttua kuvaa. Toivoisin vain, että ihmiset oppisivat kaiken sössöttämisen sijaan keskittymään jakamaan keskenään niitä asioita, joista nauttivat ja jotka resonoivat omassa sielussa, ja tämä maailma olisi paljon kauniimpi paikka, huomattavasti pienemmillä itsemurhamäärillä.

Vaikka olen itse aina sanonut, että elämä pitää katsoa sen luonnolliseen loppuun asti, koska mitään muutakaan ei ole tarjolla, yllätin itsenikin taannoin puhuessani isän kanssa puhelimessa. Sanoin, että tulkoon niin monta vuotta kun on tulossa, saahan tämän napista pois päältä jos alkaa liikaa vituttaa. Se oli hämmentävää, koska ennen en ollut väläyttänyt itsemurhan vaihtoehtoa edes leikilläni tai sivulauseessa.  Nyt se mulahti suustani ja piti miettiä, mitä olen siitä mieltä. En ole aikeissa tappaa itseäni, koska koen, että kaikesta ahdistavuudestaan huolimatta tämä universumi on aivan järjettömän hieno olemisen muoto, ja jos tässä nyt hetken aikaan värähdellään ahdistuneena, niin värähdellään vaan. Mahtuu sinne väliin hetkellistä iloakin. Mutten usko, että tämä tulee tästä ainakaan helpottamaan ajan kanssa. Avain on lähinnä siinä, että mikään ei muutu, vaikkei mikään pysy samanakaan. Aika kuluu, vaihdut toiseksi ihmiseksi niin fyysisesti, kuin henkisestikin, mutta silti olet sama tietoisuus tekemässä täsmälleen samoja asioita. Kusemassa, paskantamassa, syömässä, soittamassa ja kokemassa niitä ikuisia satoreita, joita joka ikinen soittimeen tarttumisen kerta tarjoaa. Ne ovat niitä asioita, jotka pitävät minut täällä. Ne pienet satorit, se ikuinen tajuaminen, jonka loppumisesta minulla ei tule olemaan kokemusta kuitenkaan.. Se ei tee lähestyvästä varjosta yhtään vähemmän ahdistavaa. Mutta se tekee odotuksesta merkittävämpää.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Taide ja viihde.

Ostin viikonloppuna Swansin The Great Annihilatorin uusintapainoksen lähinnä siksi, että sen mukana tuli Giran Drainlands, mutta kylläpä sitä on tullut pitkästä aikaa enemmän kuunneltua The Great Annihilatoria ja todettua, että tämänkin Swans-levyn alitajuinen vaikutus itseen on vahva. Nämä ovat lyhyempään mittaan puristettuja jännitteitä, aivan kuin kokoelma kiristettyjä jousia, jännite joka ei purkaudu, jatkuva puristus joka ei johda mihinkään. Siinä on jotain samanlaista, kuin omassa musiikissanikin ja monissa muissa jutuissa joista pidän. Täyttymättömyys. Se on ehkä se  avainajatus. Odotus, jonka täyttymys on kiinni täysin sattuman oikusta, aivan kuten elämässäkin. Kun katsoo liikaa elokuvia tai kuuntelee kolmen minuutin pop-lauluja, oppii ajattelemaan niin, että kaikessa pitää olla kliimaksi. Todellisuudessa elämässä ei välttämättä koskaan ole sellaista dramaattista rakennetta, kuin mieli on opetettu havaitsemaan. Joissain toki on, muttei läheskään kaikissa. Näin sen ajattelen olevan musiikissakin. Jotkut biisit napsahtavat paikalleen, räjähtävät tai muljahtavat uomaansa, jotkut taas eivät. Tällainen musiikki kuvaa nähdäkseni elämää todenmukaisemmin, kuin väkisin lyhyeen formaattiin ahdettu kasa kliseitä.

Toki rajanveto on siinäkin, tahdotko olla taiteilija vai viihdyttäjä. Tämä dualistinen kahtiajako muusikolle väistämättä asetetaan eteen, vaikkei se raja olisikaan niin selkeä. Minun kohdallani se jako on äkkiseltään selkeä, koska en ole hauska, ja ne asiat mitä minä pidän hauskoina eivät ole hauskoja kovinkaan monen muun ihmisen mielestä. Siitä huolimatta etenkin Cut To Fit-keikoista kaikkein hauskimpia ovat juuri ne, kun juttelen yleisölle mitä sattuu. En esitä mitään puolivillaista stand up rutiinia. Mutta kun lasken irti siitä puolesta, joka kiristelee hampaita ja muistelee joka ikisen sanan kirjoitushetkeä niitä huutaessaan ja annan itseni olla oma itseni siellä välissä, huomaan rentoutuvani paljonkin. Ja se taas luo jonkinlaisen kontrastisen jännitteen näiden kahden ulottuvuuden välille, joka herättää yleisön ruokkimaan koko tilannetta omalla energiallaan. Siitä eteenpäin kaikki helpottuu. Sen muistaminen on vain toisinaan hankalaa, koska vihaan niitä bändejä, jotka jäävät vetelemään jotain vaivaannuttavan paskaa lavamaneeriaan läpi vain siksi, että ovat nähneet jostain Stam1nan tai Devin Townsendin hassutteluvideoista, että sellainen kuuluu olla. Se on raivostuttavaa. Ja se raivo taas, etenkin jos tuollaisia bändejä katsoo parit ennen omaa vetoa, saa minut paahtamaan koko setin läpi niin nopeasti, kuin vain pääsee.

Perjantaina päästäänkin oikein tuplajännän äärelle. Soitetaan Eetun kanssa ensimmäinen duo Cut To Fit-veto Lahdessa, koskaan, mikä on jo itsessään jännittävää. Sen lisäksi on tietysti se, että vedetään tämä keikka sporttibaari Seipäässä, jossa en ole koskaan käynytkään, mutta josta olen kuullut lähinnä kauhutarinoita. Odotan mielenkiinnolla mitä siitä seuraa, safkat on ainakin luvattu, eli homman nimi on jo lähtökohtaisesti 5/5. Saunakin kuulema on, mutta en ole riittävän ekstrovertti sellaiseen touhuun bändien kanssa, joita en tunne. Himaan suihkuun ja nukkumaan. Huomenna käydään kuitenkin ensin tämän pienen perheemme kanssa vähän telttailemassa, ellei keli ole aivan hanurista koko aikaa.  Viikonlopun jälkeen palaankin Helsinkiin. Niin joo, onhan tässä tullut parit maalattuakin.

Oxide Flower
Satan Returns on the Side of a Rusty Car
Odottelen jo tulevia Käki keikkoja, jos on ideoita niiden suhteen niin saa paiskata sähköpostilla päin näköä.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Lisää sielumutaa.

Pari päivää on mennyt aikalailla lähinnä piirtäessä ja maalatessa, ahdistuksen kanssa pyöriessä ja näissä peruskuvioissa. Ei minulla nytkään ole sen enempää asiaa, ajattelin vain jakaa tämän duunin nyt. Kokoa on 260 senttimetriä, eivätkä nämä kuvat tee sille ehkä juurikaan oikeutta, mutta koittakaa selvitä.











perjantai 14. heinäkuuta 2017

Junk Magic



Tein tässä vielä toisen levyllisen vaeltelua. Tämä tuli ulos todella vapautuneesti ja hienosti, ajattelin, että nämä saattavat olla sellaista musiikkia, josta kukaan ei tajua oikein mitään tai joka ei toimi kenellekään, mutta josta minä pidän todella paljon. Minulle nämä ovat kauniita ääniä, sellaisia jotka harhailevat jossain mielen käytävillä vailla sen selkeämpää suuntaa, harhailevat aikansa kunnes löytävät tien ulos, jonnekin muualle. Nämä ovat romua, jota kukaan muu ei tahdo, joten ne tulevat minun luokseni, minun tajuntaani ja pääsevät ulos sen kummemmin yrittämättä, ilman suurta vaivaa.

Tällaisen soittaminen tuntuu siltä, että maailmassa on edes yksi asia, jossa voin olla edes auttavasti hyvä. Osaan hypnotisoida, rakentaa äänimaailmoja tyhjästä ja sitten hukuttaa ne siihen samaan tyhjään, tämä on ainut duuni jonka voisin kuvitella osaavani huutamisen ohella, harmi vain ettei kummastakaan luultavasti koskaan makseta minulle liksaa. Eikä sen ole niin väliksikään, kunhan pysyn jotenkin päin hengissä. Voin myös tehdä mitä tahansa duunia, johon ei sisälly töiden keksimistä, vaan tekemistä, ja kun työt on tehty, lähdetään vetämään, eikä jäädä vahtimaan kellokortteja. Se on turhauttavinta mitä voin kuvitella.

Yritin tehdä enemmänkin musiikkia, mutta pitää osata myös tunnistaa, milloin käsistä alkaa valua vain paskaa ja lopettaa siihen. Tämän jälkeen se raja tuli vastaan. Aika siivota romut pois jaloista ja katsella vaikka studioduunivideoita youtubesta vaihteeksi. Niistäkin oppii kyllä melko tehokkaasti kaikenlaista näistä duuneista tekemisen ja mikittämisen ohella. Jos jotain olen oppinut, niin rumpumikittämisen. Osaan pistää täyden läjän mikkejä, mutta myös kolmen-neljän mikin systeemeitä ja jopa vähän tajuan niiden equttamisestakin jotain. Tai ylipäätään tuntuu, että ymmärrän nyt, mitä työkaluilla oikeasti kuuluu tehdä sen sijaan, että lätkin niitä vain sokkona vähän joka puolelle. Kai siitä jotain hyötyä on tulevaisuutta ajatellen.

Lauantaina soitetaan pitkästä aikaa Cut To Fitin kanssa. Sopenkorvessa soitetaan Teurastamohässäköissä, meidän soittoaika on kai varttia vaille seitsemän, mutta on siellä bändejä jo kahdestatoista eteenpäin. Omat eväät mukaan, hyvä tulee.


torstai 13. heinäkuuta 2017

Circles of Death



kun antaa mielensä harhailla, jotain tällaista sieltä tulee ulos. Tiedän, että volumetasoissa ja muissa vastaavissa jutuissa on heittoja, mutten jaksanut antaa sen häiritä itseäni, koska en jostain syystä nyt vain oikein käsitä tuota Reaperin ja pöydän välistä volume-eroa, tai mitä voisin tehdä asialle ilman, että koko paska menee aivan stereomurolle, mikä olisi vielä ärsyttävämpää, kuin laittaa vähän volumea. En tiedä ketään, joka kuuntelisi stereoillaan musiikkia koko ajan täysillä, joten pieni volumenosto ei tapa ketään, sitä varten se nappi kai on olemassa. Jostain syystä olen viimeaikoina mieltynyt hiljaisempiin miksauksiin, näemmä. On enemmän varaa dynamiikalle, kun ei aja kaikkea jonkun masterkompressorin läpi että saa siihen lisää desibelejä. Kovemmat jutut tulee kovempaa, koska ne on soitettu kovempaa. Muuten hissutellaan. Tai en tiedä. Ehkä nyt vain teen tällaista musiikkia ja siihen se sopii. Olipa kuitenkin kiva soittaa kitaraa.

Sen sijaan jos voisin jättää viimeöisen kahvipannun juomatta, varmaan tekisin niin. En tiedä johtuiko se kahvista vai vanhasta maidosta, mutta sen jälkeen oli jotenkin vahvasti sellainen olo, että ruumissa oleminen ahdisti, etenkin kun koitti käydä nukkumaan. Se tuntui raskaalta, kuvottavalta ja vieraalta tilalta. Etenkin, kun ajatuksena oli, että tätä tämä taas tulee olemaan sitten tappiin asti. Se on inhimmillisten olotilojen isoin ongelma; ne tuntuvat aina niin lopullisilta, vaikka ne kuinka tietäisi täysin väliaikaisiksi ja ohimeneviksi. Se on tyhmää, kun kuitenkin ymmärtää asioiden todellisen tilan, mutta on joka hetki olemassa vain siinä tilassa, missä sattuu olemaan, eikä mitään muuta ole olemassa. Se on masennuksenkin ahdistavimpia puolia. Ja toivon vittumaisimpia puolia.

En tiedä miten älykäs sijoitus se on, mutta lauantaina ostan sellon, kun kerta halvalla saan. Aion opetella suhistelemaan ja kolistelemaan siitä jonkinlaista ambienttia ulos Käki-tarpeisiin. Kiinnostaa koko ajan enemmän äänet, joilla ei ole alkua tai loppua sillä tavalla, kuin kitaralla on. Toisaalta se on pakottanut miettimään uusia lähestymistapoja kitaransoittoon, joita olen mielestäni löytänyt paljonkin. En väitä, että olisin keksinyt pyörää uudestaan, mutta ainakin olen keksinyt kaikki juttuni itse ja vahingossa. Siksi ne ovatkin niin rakkaita ja löytämisen riemu on ollut vahva. Vielä kun olisi parempi rumpali, niin voisi ehkä tehdä jotain oikeitakin juttuja itsekseen. Tällaiseen triphoptykitykseen kun pystyisi, olisin onnellinen.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Junkyard Shaman

Vaikka kuinka yritän kuristaa luovuuttani ja olla maailmassa muiden ehdoilla, tiedän etten pysty siihen. Oli kyse sitten musiikista tai mistä tahansa muusta. Käki on yritykseni pystyä sellaiseen harvempaan tahtiin ja keskittyneempään juttuun. Siitä huolimatta mieli on kuin kiehuva kattila täynnä akkuhappoa. Se ei vaan lopu. Nytkin tunnen valtavan määrän musiikkia, kuulen sen päässäni valtavana äänenä jonka täytyy päästä kohta pois. Siitä syystä päätin, että tämä J. Kill & Mr. Mule-bandcamp tulee olemaan yhä toiminnassa, eräänlaisena sielun kaatopaikkana.  Tiedän, tiedän, nämä ovat impulsiivisia aikoja ja teen hetken mielijohteesta mitä sattuu. Mutta asiat muljuvat koko ajan mukavampaan ja selkeämpään päin. Toivottavasti.

Tiedän, että kohta on taas tungettava jotain sinne kuitenkin. Minulla on tälläkin hetkellä valmiina ainakin muutaman biisin verran yhdentekevää melankolista kitarapoppia, päästä tuntuu tulevan ulos jonkinlaista kitarahissuttelua, February Experimental Album Writing Month jututkin ovat vielä laittamatta tuonne ja ties mitä muutakin. "jazz-levyn" sentään vedin pois, kun ymmärsin itsekin miten paska se oikein oli. Etenkin, kun joku maksoi siitä jo kolme euroa, oli pakko ottaa se alas ja todeta, että ei helvetti, eihän kenenkään tästä nyt maksaa pitänyt.



Kuuntelen nyt kirjoittamiseni taustalla tätä. Kun kerta aloin sohlata tuon bandcampin kanssa, on sama kai kuunnellakin jotain. Ei minulla ole mitään sellaista teennäistä periaatetta, että "en koskaan kuuntele vanhaa musiikkiani", niinkuin jokainen artisti sössöttää. Sitä ei vain tule kuunneltua, koska menee eteenpäin. Siitä huolimatta kuuntelen omaa musiikkiani, etenkin uusia juttuja aina paljonkin, koska olen ensisijaisesti tehnyt sen ilmaisemaan omia tunteitani ja ajatuksiani. En osaa suhtautua siihen niin, että "ai saatana kun soitan hyvin", etenkin kaikissa Cédrikin kanssa tehdyissä jutuissa meidän kummankaan on jopa mahdoton sanoa, mikä ääni tulee kummankin kitarasta, ja se niissä onkin parasta. Siinä kuuntelee enemmän sitä mielten saumatonta sulautumista, sitä yhteyttä joka on toiseen ihmiseen, ja ihmettelee miten se voi toimia niin hyvin. Sitä samaa ovat ihmetelleet kai oikeastaan kaikki nekin, jotka ovat nähneet tuota sekoilua livenä. Se vain toimii. En sano sitä kuulostaakseni jotenkin mulkulta, vaan siksi, että olen onnellinen siitä, että se toimii. Voi luottaa siihen, ettei tarvitse ajatella mitään. Eetun ja Liskon kanssa on löytynyt myös se rytmiryhmä, joka osaa toimia ilman ajatusta ja mieltä. Vaikken uskonut, että veljeni tällaiselle touhulle syttyisikään, oli mukava nähdä, että hänkin oikeasti pitää siitä. Käki on hieno juttu kaikkinensa, ja siitä tulee vielä hienompi ajan kanssa. Kaikkien aikataulujen napsahtelua odotellessani jatkan omaa romupihan shamanismiani kaiken sivussa..